MOMO Haaste

Ilmassa oli vielä kylmyyden tuntua, synkät sadepilvet peittivät aamuauringon. Yksinäinen mies kulki hiljaista maalaispolkua pitkin kivien rasahdellessa hänen kenkiensä alla. Hän kuuli sadepisaroiden putoavan puiden lehdille. Yhtäkkiä hän kuuli oksien rasahtelua, jokin juoksi hänen takanaan.

Röttelöisen näköinen pallo vierähti hänen eteensä. "Sinulla kesti kauan", mies kumartui ottamaan pallon ja kääntyi katsomaan suurta kultaista labradorinnoutajaa, joka tuijotti häntä innokkaasti. "En halua jäädä tähän sateeseen, okei? Joten viimeinen, sopiiko?" Mies heitti pallon polulle ja katsoi koiran juoksevan sen perään. Koira seisoi pallon kohdalla ja pysähtyi. "Hei! Tämän päivän aikana olisi kiva!" Koira lähti toiselle polulle ottamatta palloa. "Voi hitto, hänen on parempi olla jahtaamatta taas kissaa!" Mies mutisi itsekseen ja lähti hitaaseen juoksuun. Kun hän oli noutanut pallon, hän katsoi ympärilleen, eikä hänen koiraansa ollut näkyvissä. Polun päässä oli suuri maatila, joka sijaitsi kaukana tiestä. Mies kuuli pehmeää matalaa vikinää. "Shadow, missä olet poika?"

Muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen, metsän reunasta kuului karmivaa nyyhkytystä.

"Sanoinhan, että jätä se kirottu kissa rauhaan!" Mies tarkasteli metsän reunaa kävellessään kohti maatilaa. Polun reunalla oli kännykkä, ja kun mies polvistui tutkimaan sitä, hän huomasi, että se oli verilammikossa ja näytön lasi oli säröillä.

Hän kuuli jonkun kuiskaavan: "auta minua", ja sen jälkeen nyyhkytys jatkui. "Mikä tämä juttu on?"

Hän pudotti puhelimen ja yritti epätoivoisesti pyyhkiä verta pois kädestään. Pieni liike ojassa kiinnitti hänen huomionsa. Pieni kalpea tyttö ojensi kätensä häntä kohti ja kirkaisi.

Mies horjahti, tuijottaen tyttöä, kykenemättä irrottamaan katsettaan hänestä. Hän oli veressä kylpevä ja hänen takkuiset hiuksensa peittivät suuren osan hänen kasvoistaan. Hän tärisi voimakkaasti, katsoen miestä suoraan silmiin. Hänen hengityksensä näkyi kylmässä aamuilmassa, kun hän päästi uuden huutavan kirkaisun.

Useita tunteja aiemmin…

Kuistin valo vilkkui ja valaisi pihatien, kun auto ajoi maatilalle. Nuori nainen - Carmen - astui autosta ulos kylmänä kesäyönä. Sirkat sirittivät pimeästä metsästä, joka ympäröi taloa. Puusta tehtyjen portaiden narahdus kaikui, kun hän lähestyi ovea. Hän pysähtyi ja kurkisti oven vieressä olevan ikkunan läpi. Talo oli pimeä. Carmen soitti ovikelloa, samalla kun kurkisti ikkunasta. Hän säpsähti, kuinka kovaa ovikello soi. Hän otti puhelimen esille ja selasi yhteyshenkilöitä löytääkseen Amien numeron. Carmen käveli oven vierellä puhuessaan puhelimeen. Se hälytti useita kertoja, kunnes Carmen tajusi kuulevansa puhelimen värinän. Hän kurkisti takaisin sisään ikkunan läpi ja näki Amien puhelimen valaisevan olohuoneen. Carmen huokaisi muristen hiljaa. "Mitä ihmettä on meneillään Ames?", hän koputti oveen.

"Amie! Parempi olla hyvä syy miksi et vastaa minulle."
Lattialankut natisivat, kun jokin liikkui Carmenin yläpuolella. Katsellessaan ylöspäin Carmen huomasi valon syttyvän portaikon yläosassa.

Vastausta ei kuulunut, ja Carmen päätti mennä sisään. Kuutamon loiste valui heiluvien puiden läpi keittiöön. "Ames, missä olet?" Tuuli lähetti vilunväreitä Carmenin läpi, ja hän hieroi käsivarsiaan. Ovi paiskautui kiinni ilmavirrasta, estäen valon pääsyn terassilta. Carmen säikähti ja hengitti terävästi sisään.

"Alexa. Valot päälle."

Valot syttyivät hitaasti päälle, keittiötä lukuunottamatta, joka pysyi kuun valaisemana. Carmen käveli puhelimen luo ja otti sen käteensä. Hän pyyhki pölyä näytöltä ja huomasi paljon viestejä ja vastaamattomia puheluita. Kaikki samasta numerosta. Yksi viesteistä kiinnitti Carmenin huomion, siinä luki MOMO-haaste.

"Ettäs tiedät Ames, jos hyökkäät kimppuuni, en aio olla pahoillani, kun lyön sinua!"

Carmen pyöräytti silmiään astellessaan kohti portaita. Saavuttuaan portaiden alapäähän hän pysähtyi hetkeksi. Hänen takanaan, laajakuva TV:ssä liikkui epämääräinen heijastus. Pitkä ja laiha hahmo käveli keittiön ikkunan ohi. Se astui varjoisen keittiön reunalle ja tuijotti suoraan Carmenia. Se pysyi liikkumattomana. Vaikka sen selkä oli kumarassa, se kohosi tytön ylle. Pitkät tummat hiukset valuivat hahmon kalpealle vartalolle. Kaksi suurta silmää kurkisti pimeydestä. Ne tuijottivat kohdistuen Carmeniin, liikkumatta ja keskittyneesti.

Carmen käänsi päätään nopeasti keittiöstä kuuluneen äänen takia, mutta mikään ei vaikuttanut liikkuvan. Pehmeä kuutamon loiste levisi ruokapöydän yläpuolelle. Kääntyessään takaisin, keittiöstä kuului uudestaan kolinaa ja jokin juoksi pöydän alta pois. Carmen tarttui kaiteeseen sen rientäessä hänen ohitseen. "Kissa!" Hän naurahti hiljaa. Puun oksa kalisutti ikkunaa portaiden yläpuolella. Carmen pysähtyi portaiden välitasanteelle ja näki kissan seisovan yläkerran portailla, kuutamon heijastuessa sen silmiin. "Luulet olevasi hauska, vai mitä?" Ojentaessaan kättään rapsuttaakseen kissaa, se sähisi hänelle ja juoksi pois. Pitkä kalpea hahmo tuijotti pimeästä nurkasta, kun Carmen katseli ympärilleen. Hahmo kallisti päätään aivan äärimmilleen, kun Carmen katsoi sen ohi.

Kun hän oli ylhäällä, valot alhaalla sammuivat äkkiä. Carmen ei kiinnittänyt siihen huomiota ja käveli käytävää pitkin kohti Amien huonetta, jonka hän löysi hieman raollaan olevana. Hän koputti ovea kevyesti kämmenellään ja kurkisti raosta. Huoneessa oli pimeää. "Amie?" Hänen takanaan kalpean hahmon pitkät tummat hiukset roikkuivat katosta Carmenin yläpuolella. Kalpea hahmo avasi suunsa leveäksi ja käärmeen kaltainen kieli kiemurteli kohti Carmenia. Hän astui hitaasti huoneeseen, kun ovi tempaistiin hänen otteestaan. Hänet vedettiin pimeyteen.

Ovi paukahti kiinni hänen takanaan.

Metallin kilisevä ääni kaikui huoneessa, kun lukko naksahti paikoilleen. "Mitä hittoa, Amie?!" Carmen sytytti valot ja kääntyi kohti ystäväänsä.

"Carmen?"

Carmenin ärsyyntynyt ilme muuttui nopeasti huolestuneeksi. "Mikä sinua vaivaa?" Amie tärisi, ja hänen tummien silmien ympärillä oli kyynelten jälkiä. Kun Carmen katsoi ystäväänsä, hän tarttui Amien käsivarteen. "Viilteletkö taas? Oikeasti?" Amie veti kätensä pois ja puristi haavaa. "Sinun ei olisi pitänyt tulla, miksi... miksi olet täällä?" Amie käveli kohti ikkunaa mutisten käsittämättömiä sanoja ja etsi kiivaasti jotain ulkona.

"Lähetit minulle viestin, sanoit että jokin on vialla." Carmen katsoi, kun Amie jähmettyi. "Ja nyt kun olen täällä, sanoisin että se on aliarvioitu." Amie piti päätään käsissään ja alkoi täristä.

"Ei, ei. En lähettänyt sitä. Kieltäydyin." Kun Carmen katsoi ympärilleen huoneessa, hän ymmärsi sotkun laajuuden. Huone oli sekasorron vallassa, se näytti siltä, kuin joku olisi riehunut paikassa etsimässä jotain. Carmen laittoi käden Amien vapisevalle olkapäälle. "Amie, sinun täytyy kertoa minulle, mitä tapahtuu, juuri nyt." Amie pysyi hiljaa useita sekunteja, etsien vastausta. "Näitkö hänet?" Carmen kohotti kulmiaan hämmennyksessä. "Kenet?" Amie vetäytyi ystävästään ja alkoi etsiä puhelintaan. "Tarvitsen sen, missä se on?" Carmen otti puhelimen taskustaan ja ojensi sen Amielle. "Jätit sen alakertaan." Kun Amie etsi jotain puhelimellaan, Carmen huomasi irrallisia sivuja pöydällä. Piirros naamattomasta naisesta kiinnitti Carmenin huomion. Kun hän otti sen, sen alta paljastui muistikirja.

Kanteen oli piirretty soikeat kasvot kahdella suurella silmällä ja nimi Momo oli kirjoitettu kirjaimellisesti satoja kertoja. Carmen katsoi Amiea, kun tämä käveli ympäriinsä keskittyneenä puhelimeensa. Ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu tuntematon numero tyylikkäästi fontilla, otsikkonaan Momo-haaste.

Ennen kuin Carmen ehti sanoa mitään, Amie veti häntä olkapäästä. "Katso tätä", hän ojensi puhelimen näytön Carmenia kohti ja selasi useita turvakameran kuvia. "Mitä minun pitäisi nähdä täällä?" Amie jätti kysymyksen huomiotta. Carmen katsoi takaisin papereihin pöydällä ja sitten ystäväänsä. Amie oli niin keskittynyt puhelimeensa, että ei huomannut ystävänsä huolestunutta ilmettä. Kun Amie katsoi turvakameran kuvaa makuuhuoneensa ulkopuolelta, hän huudahti ja alkoi vapista. Pitkä kalpea hahmo oli aivan oven edessä ja hänen kasvonsa oli painettu ovea vasten. "Hän on täällä", Amie sanoi. Carmen otti puhelimen ja katsoi samaa kuvaa. Siellä ei ollut mitään, käytävä oli tyhjä. Amien silmät avautuivat suuriksi, kun hän katsoi näyttöä.

Kalpea hahmo käänsi päätään suoraan kameraa kohti, hymyili leveästi ja aukaisi leukansa. Sen suu avautui murskaavan suureksi, ja sen käärmeen kaltainen kieli liukui suljetun oven pintaa pitkin. Amie kääntyi katsomaan ovea. Katsellessaan, kuinka kieli kiemurteli ovelle, hän alkoi itkeä ja täristä voimakkaasti. Hänen jalkansa menivät tunnottomiksi ja hän kaatui polvilleen. Carmen piti ystäväänsä ja yritti epätoivoisesti rauhoittaa häntä. Kieli liukui ylös oven lukolle ja epäröi hetken, sitten se sammutti valokatkaisijan. Amie itki nyt hallitsemattomasti.

"Se on vain huono lamppu, en anna mitään tapahtua sinulle. Lupaan sen." Carmen yritti rauhoittaa ystäväänsä. Kuului kuinka lukko liukui auki ja molemmat tytöt jähmettyivät. Huoneessa oli hiljaista, kun molemmat tytöt katsoivat kuinka ovi avautui hitaasti.

Siellä ei ollut mitään.

Carmen nousi ylös mennäkseen sytyttämään valot. Amien puhelin alkoi soida, mikä sai Carmenin säpsähtämään. Hän tunnisti numeron kirjasta, saman numeron, joka oli lähettänyt Amielle lukemattomia viestejä. Hän vastasi puheluun välittömästi. "Mitä sinä haluat?" Carmen karjui vihaisesti. Puhelimen toisesta päästä kuului vain käheää hengitystä. Tyttöjen takana kalpeat luisevat sormet kietoutuivat suureen peilipöytään. Ne pitivät kiinni kehyksestä. Kalpeat kasvot ilmestyivät peiliin. Niissä olisi pitänyt olla silmät, mutta niiden tilalla olivat vain tummat ympyrät. Hahmo vetäytyi peilin läpi, sen raajat vääntyivät mahdottomiin kulmiin. Se seisoi Amien yläpuolella ja tuijotti häntä.

Carmen käänsi valokatkaisijan päälle ja katsoi käytävään, siellä ei ollut mitään. "Kuka muu on..." Carmen kääntyi takaisin ystävänsä puoleen. Hän pudotti puhelimen maahan ja näyttö särkyi. Hänen katseensa keskittyi pitkään hahmoon ystävänsä yläpuolella. Sen kalpea iho kimmelsi kuun valossa. Musta tukka ulottui maahan asti. Hahmo nosti kauhistuttavan pitkän kätensä ja Amie nousi ylös, täysin keskittyneenä Carmeniin. "Amie, sinun täytyy tulla tänne." Pelko oli selvästi kuultavissa Carmenin äänessä. Hahmo nosti päätään ja kääntyi kohti Carmenia, sen pyöreät mustat silmät kimmelsivät valossa.

"Olen pahoillani, Carmen. Minulla ei ole vaihtoehtoa." Amien silmät muuttuivat mustiksi, kun hän hyökkäsi nopeasti Carmenia kohti. Amien syöksyessä Carmenin päälle, hahmon ohut huuleton suu hymyili.

Seuraavana aamuna...

Mies luisui ojan pohjalle loukkaantuneen tytön viereen. Tyttö yritti sanoa jotain miehen auttaessa häntä nousemaan istumaan. Tytön ruumis oli kauhistuttavien vammojen peitossa, ja mies kääri takkinsa hänen ympärilleen. Hänen koiransa piiloutui puurajan taakse ja haukkui hysteerisesti. Tyttö alkoi itkeä hallitsemattomasti katsellessaan polkua.

Polulla, Amie ja kalpea hahmo tuijottivat häntä. Hänen ystävänsä oli lähes tunnistamaton, hänen tummat silmänsä erottuivat kalpesta ihosta. Veren peittämä tukka valui hänen kasvoilleen. Amie piti kädessään rikkinäistä puhelinta, jossa luki: MOMO-haaste.

He seisoivat täysin liikkumattomina hymyillen Carmenille.